Lista, kiitokset ja näkemiin

Lentomatkani Suomeen oli miellyttävin Atlantin ylitykseni tähän saakka. Kaikki lennot lähtivät ajallaan ja laskeutuivat jopa etuajassa. Terminaalit ja portit löytyivät helposti, kanssamatkustajat olivat ystävällisiä ja puheliaita ja yksi laupias kutsui jopa vieraanaan business-loungeen. Suomi näyttää kauniilta, pieneltä ja kaikin puolin tutulta. Luulen jokaista vastaantulevaa tutuksi. Aikaero väsyttää edelleen, ja elämä on muutenkin levällään.

Seuraavassa jokapäiväiseen elämään liittyvä kulttuurivaihtolistani, joka painottuu ruokaan ja kapineisiin. Jätän vaikeammin toteutettavat mentaliteettien muutokset ja politiikan kahvipöytäkeskusteluihin.

Amerikasta Suomeen:
Lemonade
Canned milk
Peanut butter
Brunssi
I:n lisäys: jousimetsästys

Suomesta Amerikkaan:
Rapakaaret ja ritsit
Pyörätiet
Viili
Katuvalot
Kuivauskaappi

Kiitos kaikille blogin lukijoille kommenteista ja seuraamisesta. Jatketaan tästedes teen ja sympatian parissa vallan kasvokkain!

Viime hetkellä

Juhlat on juhlittu. Järjestelyt ja pakkaaminen ovat loppusuoralla. Postitoimistoja lukuun ottamatta palvelu on ollut kaikkialla uskomattoman hyvää. Kaikki tarjoavat apuaan, eikä mistään ole viimeisen kahden viimeisen vuorokauden aikana tarvinnut huolehtia itse. Naapurini toi meille (veli ja ystävänsä kylässä) juuri kananmunia ja tuoreita muffinsseja aamiaiseksi. Ystävät ja työkaverit hakevat vielä viimeiselle aterialle ennen kuin saattavat joukolla lentokentälle.

Kaiken hulinan keskellä olen ehtinyt toimia turistioppaana. Olen ylittänyt itseni ajamalla kaikilla mahdollisilla moottoriteillä ja etsimällä velipojalle country-henkisiä esiintymisvaatteita. Pistäydyimme myös kaupungin ulkopuolella ihailemassa meikäläisen rautakauden aikaan eläneiden Ohion kummunrakentajakansojen aikaansaannoksia. Tapasimme matkalla amisheja ja pistäydyimme viehättävissä pikkukaupungeissa. Vieraani ovat päässeet tutustumaan amerikkalaisiin oikein olan takaa, maistelemaan tyypillisimpiä ruokia (kalkkunaa, keitettyä maissia, porsaan kylkeä…) ja puhumaan englantia. Entinen kämppikseni vei heidät eilen baseball-matsiin ja minä jäin pakkaamaan. Illalla pistäydyin viimeisen kerran Columbuksen parhaassa jäätelöbaarissa. Vaikka olo on hieman haikea, olen valmis palaamaan kotiin. Nyt alkaa olla aika kova ikävä kotiin. Kun pääsen perille, julkaisen vielä aiemmin mainostamani listan ja päätän tämän blogin elämän. Vielä pieni hetki.

Pitkät jäähyväiset

Viime viikonloppuna pidimme viralliset läksiäiset. Keli suosi puutarhajuhlia, ja vietimmekin ihanan illan takapihalla nuotion loisteessa. I kypsensi loput peuranlihat, jotka tarjottiin vieraille muiden grilliherkkujen sekä tuoreiden hedelmien kera. Jälkiruoaksi nautimme niin partiolaisten kehittämiä äkkimakeita kerroskarkkeja nimeltään s’more (nimi tulee sanoista some more) eli nuotiolla sulatettuja vaahtokarkkeja suklaapalan ja kahden voileipäkeksin välissä. Tuttavat olivat itse leiponeet myös juustokakkua sekä raparperimansikkapiirasta. Nam.

Juhlavieraina oli Columbuksen laaja folkloristiperhe, tämän talon muutkin asukit sekä muutama ystävä, joihin tutustuimme edellisen talon kautta. Nykyinen vuokraisäntämme oli juhlista innoissaan, laittoi puutarhan komeaksi, bluesia soimaan ja juhli iltamyöhään. Häntä ei juuri folkloristeista erota, ja moni kysyikin, mikä on hänen erityisalansa. Se on tietenkin materiaalinen kulttuuri ja erityisesti vanhat rakennukset;)

I.K. matkasi sunnuntaina kotomaahan tuhkapilvikatastrofin keskellä. Se kesti kauan, mutta hän kuitenkin pääsi perille kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa. Minulla taas on edessäni pitkät jäähyväiset, kekkerit toisensa perään. Mukavaa, mutta rankkaa.

Ohio, kuokka ja piikivi

Viimeinen yhteinen eheä viikonloppu ennen I:n lähtöä meni maalaistunnelmissa. Vierailimme Flint Ridge nimisessä paikassa, josta ihmiset ovat hakeneet vuosisatojen, jopa tuhansien aikana piikiveä nuolenkärkiinsä. Pääsimme jopa nakuttelemaan itse tuota terästäkin terävämpää ainesta piskuisen museon pihamaalla. Sen ympärillä levittäytyi vehreä lehtometsä, jonka kumpuileva maasto oli täynnä muinaisia kivilouhoksia sekä piikiven lastuja. Hetken tuntui siltä, ettei menneisyys ole kovin kaukana. Mutta kyllä lajimme onkin saanut melkoista tuhoa aikaan esi-isiin verrattuna. Täällä melko lähellä on tuhottu kokonaisia vuoria ja viime kuukausina yksi rannikko ekosysteemeineen. Meille kun ei mikään riitä.

Näimme kuitenkin retkellä palan hienoa maaseutua: vaalean vihreitä peltoja, maalaistaloja, murmeleita sekä sen tilan, jonka pihamailla I syksyllä metsästi. Kaunistahan täällä on. Paluureitin varrella nökötti myös tämän osavaltion käsittämätön maamerkki, joka vetää vertoja Tuurin kyläkaupan kauhistukselle. Ei liene tarpeen esitellä firman tuotantoa sen tarkemmin?


Kruunasimme Ohion maaseutu -teemapäivän syömällä kotosalla paikallista niukkojen aikojen herkkua nimeltään squirrel gravy. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen oravapaisti, jonka pistän vapaaehtoisesti poskeeni. Outoa porukkaa me ihmiset olemme: tapetaan ensin tasankojen biisonit hengiltä ja syödään sitten oravia.

Virkistävää ruokaa

Suosikkiaiheeni ruoka saattaa saada loppumetreillä liikaakin palstatilaa. Kuten tapoihini kuuluu, olen tehnyt listan ruokapaikoista, jotka tulee testata ennen lähtöä. Korkealla listalla oli ravintola, jonka kahvilassa kävimme jo syyskuussa, ja jonka illallismenua päätimme testata jo kauan sitten. Dragonfly ja lounasversio On the Fly sijaitsevat parin korttelin päässä lähellä kampusta. Kaksikko mainostaa ruokaansa organic neo vegan -sloganilla eli ovat luomuruokaa tarjoavia pääosin kasviksista koostuvan menun ravintoloita ihmisille, jotka haluava kannattaa kasvispitoisempaa ruokavaliota, mutta eivät ole täysin puritaaneja.

Olimme kuulleet paikasta pelkkää hyvää. Kahvilan lounaaksi tarjoamat pikkusuolaiset tiesimme herkullisiksi, mutta meidän asteikollamme riittämättömiksi (annokset olivat liian pieniä.) Illallinen sen sijaan yllätti luovuudellaan, kauneudellaan ja maukkaudellaan. Apetta oli sopivasti, jälkiruokaa emme jaksaneet enää popsia. Vaikka euron kurssi onkin kärsinyt, on ulkona syöminen edelleen edullista. Ja tässä vaiheessa kevättä sopinee jo hehkuttaa, miten ihanaa on istua ulkona terassilla keveämmissä vaatteissa ja sandaaleissa. Tämä ruokaelämys kipusi listan kärkisijoille. Erityisesti kaupan päälle tulleet kokin terveiset, pieni savulta maistuva pastasalaatti sekä suussa sulava keksi (passeli kulinaarinen naku) lämmittivät mieltä. Tällaistä ruokaelämystä pitää tavoitella vielä toistamiseen.

Maailman toreilta ja turuilta

Ukkosen ja sadekuurojen ryydittämään viikonloppuun sattui monta iloista ulkoilmatapahtumaa. Clintonville Farmer’s market kokosi paikallisia luomuviljelijöitä myymään kevään ensimmäisiä vihanneksia kuten parsaa, kasvihuoneessa hellästi kasvatettuja pienenpieniä tomaatteja ja monenlaisia leipomuksia. En voinut vastustaa itse leivottua kesäkurpitsakakkua, jota täällä leiväksi kutsutaan, enkä makeita tomaatteja. Ensi viikonloppuna haen nipun kauniita parsoja, grillaan ne ja voitelen eurooppalaisella ”kulttuurivoilla” (cultured butter eli meikäläisittäin normaali keltainen voi, ei valkoinen hajuton ja mauton kissanrasva).

Kampuksen puistossa pidetyillä keskiaikamarkkinoilla myytiin käsityöläisten tuotteita sekä erilaista outoa new age kamaa, annettiin ennustuksia, miekkailtiin, soitettiin luuttua ja syötiin kalkkunanreisiä. Keskiajan kanssahan tällä ei ollut liikaa tekemistä, mutta mitäpä siitä. Nautin paikanpäällä suosikkiani tuorepuristettua sitruunamehua (lemonade), napsin kuvia ja tervehdin keskiaikatutkijoita, joiden kanssa jaamme saman toimistotilan töissä. Eräs heistä harrastaa metsästyshaukkoja, toinen vanhoja keskiaikaisia käsikirjoituksia. Kaikilla oli tietenkin asiaan kuuluvat asut jha sopivasti leikkimieltä markkinoida osaamistaan, tutkimustaan ja opetustaan.

Kaupungissa oli meneillään myös yksi juoksutapahtuma, yliopistolla kaikkien tutkimusalojen yhteinen jatko-opiskelijakonferenssi ja illalla aiemmin kuvaamani Gallery hop. Olisin mielelläni osallistunut kaikkiin, mutta en hallitse vielä jakaantumista moneen paikkaan yhtä aikaa. Pitäisiköhän tuo new age touhu ottaa sittenkin vähän vakavammin?

Lähtölaskenta

Viimeiset pidemmät matkat on nyt tehty. Viimeinen kuukausi Columbuksessa alkaa. On haikea olo. On paljon tehtävää. Monta kirjaa pitäisi ehtiä lukea, monta ravintolaa pitää vielä katsastaa, monta ystävää hyvästellä. Vaikeinta tulee olemaan työpaikan tiimistä luopuminen. Kokoonnumme lähimpien työtovereiden kanssa useita kertoja viikossa teen ja hyvän purtavan ääreen. Tällä viikolla nautimme raparperipaistosta sekä hunajasnapsit neuvotteluhuoneessa. Perjantaina on luvassa yhteinen vappupiknik. Laitoin alkuviikolla siman käymään. Rusinat ovat jo nousussa. Munkkien paisto jäänee, mutta aion valmistaa koriin sämpylöitä ja perunasalaattia.

Kahdesta työtoverista on tullut erityisen läheisiä. Toinen kyynelehtii jo lähtöäni aina kun se tulee puheeksi. Toinen osoittaa kiintymystään mitä uskomattomimmilla herkuilla. Molemmat tulevat taatusti käymään Suomessa, kunhan saavat kokoon tarvittavat lomat ja varat matkaan. Enkä ihmettelisi jos jompikumpi tai molemmat viipyisivät pidempään. Sen verran yhteistä puuhaa riittäisi. Veisin heidät sienimetsään ja marjaan, vaeltamaan ja mökille. He pitävät samoista asioista kuin minä ja ovat ihanan toimeliaita ihmisiä. Toiselta olen oppinut todella paljon kielestä, amerikkalaisesta kulttuurista, ruoasta, tavoista ja elämästä. Toinen on kasvanut Neuvostoliitossa, ja ymmärtää viehtymykseni metsään sekä slaavilaiseen melankoliaan. Siitä tietää, että on hyvien ihmisten ympäröimä, kun tuntuu vaikealta lähteä.